Desthea.com - Neiti Näkymätön

Tiskin takana huomion keskipisteenä hääriessä ei voi olla pohtimatta mitä ihmiset mahtaa minusta ajatella. Jotkut katsoo hieman säälien ja yrittävät olla kauhean avuliaita. Jotkut kääntyvät suoraan vanhemman myyjän puoleen, mutta tämä lienee lähinnä ikäkysymys, onhan se vanhempi myyjä usein kokeneempi ja pätevämpi. Sitä minkä ikäiseksi minut sitten arvioidaan, on vaikea sanoa. Jotkut höppänät luulevat ensin lapseksi ja muodostuu kiusallisia tilanteita.

Sitä on jatkuvasti ehkä turhankin tietoinen omista maneereistaan ja mahdollisista virheistään. On jotenkin kiusallista kurkotella ja pinnistellä asiakkaan valvovan silmän alla. Kyllähän ne sen näkee ettei kaikki suju aivan yhtä kätsysti kuin normaalisti. Kyllähän ne näkee että mun on vaikeampi ylettyä, vaikeampi liikkua, vaikeampi nostella painavia juttuja. Kyllä ne näkee millaiset kädet mulla on. Kyllä he tajuavat, että joutuvat toisinaan ottamaan tavaroita hyllystä itse koska minä en ylety. Ei nää mitään salaisuuksia ole. Mutta mitä he siitä sitten ajattelevat? Vai ajattelevatko mitään? Onko läsnäoloni lohdullista vai ahdistavaa?

Jatkoa:

Nuorempana erästä työharjottelupaikkaa kysyessäni paikan omistaja pohdiskeli, että en varmaan kyllä ylettyisi heidän ylimpiin hyllyihinsä. Totesin, että jos se siitä olis kiinni niin enhän mä vois mennä koskaan minnekään töihin. Pointti meni perille ja pääsin harjotteluun. Ja niinhän se on, ei varmasti sellasta työtä tässä normaalipituisille mitotetussa maailmassa ole olemassakaan missä en joutuisi joistain asioista vähän "lintsailemaan". Mistä tuleekin taas omat paineensa. Kismittääkö työkavereita jos he joutuvat tekemään asioita puolestani? Ärsyttääkö jos joku saa samaa palkkaa tekemättä yhtä raskaasti töitä? Onhan muillakin omat vaivansa ja heikkoutensa, vaikkakin enemmänkin iästä tai työrasituksesta johtuen. Pitäiskö tuntea syyllisyyttä etuoikeuksistaan?

Mitä palkkaan tulee, niin mähän en töitä rahan takia tee. Työ tuo elämänsisältöä, itsevarmuutta ja sosiaalisia kontakteja, raha on sitten se mukava lisäbonus. Vaikka palkkani pudotettais puoleen, en lopettaisi työntekoa. Sen otan mitä maksetaan ja ihan omantunnon mukaan saa maksaa. Olen ajatellut alusta asti, että jos jonkun mielestä tekemäni työmäärä ei oikeuta mua samaan palkkaan kuin muilla, niin aivan vapaasti saa sitten maksaa sellaisen määrän joka työkykyäni paremmin vastaa. Harmi vaan että se ei taida olla ihan lakien mukaista. Mulle sopis oikein hyvin. Lisäksi ajatus siitä, että ottaisi palkkaa siitä että makaa kotona sairaana, on aivan absurdi. Sanokaa vaan idiootiksi.

Olen niin kyllästynyt pelkäämään kaikkea. Pelkäämään ihmisiä, pelkäämään mitä ne ajattelee, pelkäämään mitä asiakkaat ajattelee, pelkäämään mitä työkaverit ajattelee. Mistä ihmeestä mä oikeen tunnen syyllisyyttä? Siitäkö että jalkojen väsymisestä huolimatta jaksan aina hymyillä ja olla ystävällinen asiakkaille? En ikimaailmassa lähtisi siitä tinkimään, se on mielestäni ehdottomasti kaikkein tärkeintä asiakaspalvelussa. Kuitenkin maailma on pullollaan asiakaspalvelijoita jotka siitä tinkivät ja rutkasti tinkivätkin. Ovatko he silti jotenkin minua parempia kun ylettyvät ja jaksavat ja rehkivät enemmän? Ei kai ihminen ole mikään robotti jolta riittävät tietyt täydelliset mekaaniset suoritukset ja muusta viis? Eikö ole mitään painoarvoa sillä, että on oikeasti pärjännyt työssään mainiosti, tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa ja vieläpä saanut kiitostakin asenteestaan ja hyvästä palvelusta?

Kuitenkaan edelleenkään en voi tietää mitä ihmiset ajattelevat. Ja mikä olennaisinta, en voi juurikaan vaikuttaa siihen. Teen sitten mitä tahansa, aina tulee varmaankin olemaan ihmisiä joiden mielestä kaltaiseni pitäisi sulkea kokonaan pois normaalista työelämästä. Erilaisuus tulee kai aina olemaan jotenkin hiukan pelottavaa ja arveluttavaa. Voin vaan avata suuni ja koittaa sanallisesti vakuutella käypää ihmisarvoani. Niin ja hoitamalla työni hyvin, sen kaiken mihin suinkin pystyn. Mutta mikä sitten lopulta on paikkani tässä nykyisessä tulos- ja imagokeskeisessä pinnallisessa maailmassa? Olenko tiskin takana rohkaisevana esikuvana ja esimerkkinä siitä, miten rajoitteista kärsiväkin voi hyvin suoriutua normaalista työelämästä, vaiko vain huonoa mainosta firmalle?