Desthea.com - Neiti Näkymätön

Tiskin takana huomion keskipisteenä hääriessä ei voi olla pohtimatta mitä ihmiset mahtaa minusta ajatella. Jotkut katsoo hieman säälien ja yrittävät olla kauhean avuliaita. Jotkut kääntyvät suoraan vanhemman myyjän puoleen, mutta tämä lienee lähinnä ikäkysymys, onhan se vanhempi myyjä usein kokeneempi ja pätevämpi. Sitä minkä ikäiseksi minut sitten arvioidaan, on vaikea sanoa. Jotkut höppänät luulevat ensin lapseksi ja muodostuu kiusallisia tilanteita.

Sitä on jatkuvasti ehkä turhankin tietoinen omista maneereistaan ja mahdollisista virheistään. On jotenkin kiusallista kurkotella ja pinnistellä asiakkaan valvovan silmän alla. Kyllähän ne sen näkee ettei kaikki suju aivan yhtä kätsysti kuin normaalisti. Kyllähän ne näkee että mun on vaikeampi ylettyä, vaikeampi liikkua, vaikeampi nostella painavia juttuja. Kyllä ne näkee millaiset kädet mulla on. Kyllä he tajuavat, että joutuvat toisinaan ottamaan tavaroita hyllystä itse koska minä en ylety. Ei nää mitään salaisuuksia ole. Mutta mitä he siitä sitten ajattelevat? Vai ajattelevatko mitään? Onko läsnäoloni lohdullista vai ahdistavaa?

Juttu jatkuu

Isäni on kalastaja. Vanhempieni koti sijaitsee meren rannalla. Kun olin pieni, ranta oli aidattu metalliverkolla, jotta minä ja pikkuveljeni emme pääsisi sinne hortoilemaan. Kerran olin laiturilla leikkimässä kun iskä puuhasteli verkkojensa kanssa. Työntelin puisella onkivavalla iskän suurta kalastusvenettä kauemmas aina kun tuuli työnsi sen lähemmäs laituria. Iskä kyllä varoitteli että saattaisin itse lentää mukana, ja niinhän siinä sitten kävi. En osannut vielä uida. Muistan vaan hämärästi veden alla olemisen ja sen, kun iskän käsi ilmestyi eteeni ja tartuin siihen.

Juttu jatkuu

Paikkaan tänään vähän "sivistysaukkoa" menemällä työkavereiden kanssa katsomaan teatteriesitystä! Hui, olen varmaan viimeksi käynyt joskus lapsena kesäteatterissa. Olen aivan pihalla tuosta kulttuurialasta, kuten myös oopperoista sun muista. Vähän jänskättää (vai pelottaa?) mitä on tiedossa. Olen jo ainakin varautunut suunnattomaan myötähäpeän tunteeseen.

Lisään tähän samaan vielä otoksen itselleni tutumpaa "kulttuurialaa", eli tokan "kolumnini" joka ilmestyi eilen postiluukusta tipahtaneessa Lyhytkasvuiset ry:n 1/08 -lehdessä. Myös eka teksti löytyy täältä blogista.

Juttu jatkuu

Olin tossa yks päivä pitämässä palaveria opinnäytetyöohjaajani kanssa. Hän on sellainen hyvin vahvasti visuaalisuuden analysointiin uppoutunut persoona, jonka ajatuksenjuoksussa en tahdo aina oikein pysyä mukana. Ja sama pätee oikeastaan muihinkin opettajiin, kaikki tuntuvat olevan jotenkin hullun intensiivisesti kiinni omassa erikoisalassaan ja liitelevät jossain omissa sfääreissään. No anyway, opinnäytesuunnitelma kyllä selkeni huomattavasti mutta muutamat ohimennen käsitellyt asiat saivat mun pään - ja maailmankuvan - vaan enemmän sekaisin.

Juttu jatkuu

Ajattelin eilen yhtä kaveria ja mietin, onkohan hän poistanut mut meselistaltaan kun ei ollut häntä näkynyt vähään aikaan. Emme siis olleet mitenkään läheisiä, ainakaan enää.

Tänään olin heräilemässä ylipitkiltä aamu-uniltani kun sain puhelimitse kuulla, että hän on kuollut.

Kaverilla oli tapana puhua elämästään ja terveydestään melko avoimesti. Kaikki eivät kai pitäneet siitä. Häntä syyteltiin valehtelijaksi. Minua puolestaan pidetään sinisilmäisenä kun haluan aina uskoa kaiken. Olen ehkä hyväuskoinen hölmö, mutta tiedän senkin, että joskus uskomattomiltakin tuntuvat jutut saattavat olla totta.

En unohda hänen katkarapupiirakkaansa tai punaista tuuletinta jonka hän mulle lahjoitti. Ja olen kiitollinen, että hän rohkaisi minua tanssiharrastukseni suhteen ja tutustutti mut myös siihen faktaan, että kuumaa teetä voi kätevästi viilentää jääpaloilla.

Osanottoni läheisille. Lepää rauhassa, Tiina.

Vuosi sitten asuin samassa kämpässä koulukaverini kanssa. Sen lisäksi, että olin saanut jo lyhyessä ajassa todeta, etteivät kliseisimmät jutut kämppistelyn ongelmista ole pelkkää urbaania legendaa, oli kestämistä siinäkin, että olin onnistunut murtamaan oikean käteni ja se oli kipsissä. Sain kuitenkin vielä lisäksi huomata, ettei pahin ongelma välttämättä ole itse kämppis, vaan ihmiset joita se tuo mukanaan.

Juttu jatkuu

.. tai ainakin jotain sinne päin! Aloitin nimittäin oman palstan lyhytkasvuisten yhdistyksen jäsenlehdessä. Sain toissapäivänä käsiini joulukuun numeron, johon tuli eka tekstini. Ihan vapaaehtoista hommaa siis, mutta jostainhan ne toimittajan hommatkin pitää aloittaa, hehe. Seuraava deadline näkyy olevan jo 15.1., täytyykin tässä piakkoin jo säveltää uutta ajatuksenvirtaa...
Anyway, tämän informaation lisäks ajattelin heittää nyt tännekin kyseisen tekstin niin saa muutkin kiinnostuneet lukea.

Juttu jatkuu

Halusin pienenä laulajaksi ja fanitin täysillä Jem & the Holograms -piirrettyjä. Kerroin asiasta jossain vaiheessa silloiselle fysioterapeutilleni ja hän käski mun sanantarkasti unohtaa sellaiset hömpötykset ja hankkia jonkun kunnon ammatin. Vaikka se keljutti niin osittain ajattelin hänen olevan oikeassa ja melkein toivoin haaveen unohtuvan ajan myötä.

Juttu jatkuu

Tältä aiheelta ei oikein voi nykyisin (tässä iässä) välttyä joten kirjoitanpa nyt siitä purkaakseni ajatuksiani ja tuntojani.

Tässä yhtenä päivänä Taideakatemialla kuuntelin ohimennen erään pojan ja tytön välistä keskustelua. Poika oli nähnyt joitain vanhoja lukiotovereitaan ja kummasteli miten onkin aikaa kulunut ja asiat muuttuneet.
"Monet niistä on jo naimisissa ja niillä on lapsia.. Porukka asuu jossain Äetsässä ja omistaa omakotitaloja", poika listasi teatraalisesti.
"Aika pelottavaa", tyttö kommentoi.
"Pitäisköhän sitä sit itekin jo alkaa sellaseen..", poika pohdiskeli mutta totesi parin sekunnin päästä että "Näää..".

Juttu jatkuu

Jumituin lukemaan tänään postiluukusta tullutta uusinta Trendiä, jossa on mm. mielenkiintoinen monen sivun juttu suomalaisten nuorten naisten mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Tässä pari lainausta teksteistä liittyen vanhempien asettamiin vaatimuksiin:

Juttu jatkuu

Olen kummallisen haikea ihminen. Tai no vaikea selittää mutta "haikeudeksi" sitä yleensä kutsun. Tuntuu, että päässä soi aina jokin hieman surumielinen hidas biisi ja saatan tuijotella huokaillen jonnekin kaukaisuuteen. Hyviä puolia siinä on ehkä se, että tulee todella ajateltua asioita ja se, että huomaa paremmin kaikenlaisia maailman pieniä kauniita asioita, mutta muutoin se on lähinnä ärsyttävä piirre jota yritän epätoivoisesti karistaa pois, mutta tiukassa tuntuu olevan. Vai pitäisikö itseään sitten yleensäkään pyrkiä muuttamaan vai pitäisikö vain hyväksyä mielensä sellaisena kuin se on? Olisi kyllä hiton mukava olla joskus vähän rennompi ja vähemmän haikea. Onko kellään muulla mitään vastaavaa "ongelmaa"? Oisko mitään vinkkejä miten liian haikeuden sais häädettyä pois?

Nyt lähden kokeilemaan, josko (ilmainen) reivaaminen auttais...

. . . . .
Nyt soi: September - Cry for you

Viimeinkin tämän hirveän viikon lauantai ja viimeinen työpäivä. Edessä peräti yksi päivä hengähdystaukoa (piti olla kaksi mutta pukkasi sitten töitä maanantaillekin). Tällä viikolla on tullut kokeiltua fyysisen kunnon äärirajoja ja hikoiltua kuin pieni sika. Nyt tyytyväisenä Hesen autojonoon ja sapuskojen kanssa poikaystävän luo. Perillä kuulen, että toinen kissani on kadonnut. Ilmeisesti karannut parvekkeelta yön aikana.

Juttu jatkuu

Olen alkanut taas lukea pitkästä aikaa. Ajattelin, että voisi olla rentouttavaa uppoutua välillä vähän muihin maailmoihin. Otin työn alle antikvariaatista hankitun kovasti kehutun kirjan jota en ollut vielä ehtinyt lukea. Rentoutumisesta en tiedä mutta nopeasti siihen lukemiseen jäi taas koukkuun. Sänkyyn kömpiessä oli aina pakko kaivaa kirja esiin ja lukea kunnes nukahti sen ääreen. Niin, en viitsi kertoa mistä kirjasta on kyse etten pilaa kenenkään lukukokemusta "juonipaljastuksillani" mutta kerrottakoon, että kyseessä oli erään tunnetun ruotsalaiskirjailijan tuotos.

Juttu jatkuu