Desthea.com - Neiti Näkymätön

Törmäsin Green life for a fashion freak -blogissa tällaiseen haasteeseen, jossa ideana kertoa mitä kaikkea on lainannut toisille ja mitä itsellä on muilta lainassa. Kyllähän tohon lopulta itsekin keksi sitä sun tätä, varsinkin sellasta "ikuisuuslainassa" olevaa tavaraa..

(Kuvana tuore yritys kuvata pilvistä kuutamoa..)

Juttu jatkuu

Olen periaatteessa ihan "hyvä" soittelemaan erilaisiin paikkoihin (virastot sun muut) eikä mulla ole mitään ongelmaa asiani esittämisessä selkeästi, mutta että voikin olla siitä huolimatta rasittavaa ajatus siitä että täytyisi soitella jostain asumiseen liittyvistä asioista.

Juttu jatkuu

Auto- ja liikenneasioita taas.. yksi lempiaiheistani kai..

Sain taas tuollaisen. Huoh. Nyt siis jo toinen minuun suotta tuhlattu postimerkki. Ja kun ne postimaksutkin taas kuulemma nousee niin kyllä olis syytä tuonkin kansalaisaktivistin ottaa jo se silmä käteen. Huvittavana lisänä tuo raskauttava asianhaara: rikkomuksen toistuvuus. No daa hei. Raskauttava asianhaara: idiotismin toistuvuus..? Siis oikeesti, tyyppi pitää oikeen tosissaan kirjaa asiasta. Että ei sitten parempaa tekemistä ole tullut mieleen..?

Sitten toiseksi mua ärsyttää tyypit jotka ajaa fillarilla jalkakäytävällä! Tätä näkee jatkuvasti. Ja lähes joka kerta myös tuntuu että jää alle ellei väistä tai ole varuillaan. Argh.

Kolmanneksi, miksi autosta pitää palaa lamppuja koko ajan..? Katsastuksesta on turha kuvitella selviävänsä ilman jotain turhanpäiväisiä pikkumerkintöjä, siitä kyllä pitävät huolen rekisterikilven valot kumppaneineen. Ja tässäkään vaiheessa on turha kuvitella, että pelkkä polttimoiden vaihto auttaisi. Ehei, tietenkin siellä täytyy olla jotain kosketushäiriöitä ja muita mystisiä vikoja joiden vuoksi ne pahuksen lamput eivät toimi. Huooh. Kai poliiseille voi selitellä jotakin? "Oon mä ne vaihtanu, mitä eix ne muka toimi?"

Tähän kohtaan voinkin luontevasti kehua omaa "edistymistäni" autonhuoltoasioissa. Vastikään piti vaihtaa toinen etulamppupolttimo ja isäni kieltäytyi sitä tekemästä (ei muka uskaltanut semmosia sorkkia, hoh). Meni hermot siihen että pitää aina pyytää miehiä hoitamaan noi hommat (kun ei sekään näköjään auta) joten otin ja vaihdoin sen itse. Vähänkö olin ylpeä. Jee, tästä lähtien tämä tyttö vaihtaa omat hooseiskansa itse. Ei tartte auttaa. Hih. No joo, aika köyhää, mutta on sekin alku..

Törmäsin tänään "ala-aulassa" OP-kiinteistökeskuksen välittäjään joka tuli kanssani samaa matkaa ylimpään kerrokseen ja kävi ilmi että hän yrittää kaupitella naapurikämppääni. Pääsin sitten samalla katsomaankin kyseistä myynnissä olevaa kaksiota, oli ihan mielenkiintoista. Välittäjä kyseli kovasti kaikkea asumisviihtyvyydestä ja tietysti avuliaana selitin ummet ja lammet yläpuolen pyykkituvan lorinoista ja alakaraokebaarin ylös asti kantavista joilotuksista. Hih hih. No olinpa ainakin rehellinen. Eikä ne äänet minua häiritse. Jotain toista tietysti ehkä saattais häiritäkin..

Juttu jatkuu

Ensinnäkin melskaamiskulttuurista.. Häiritsevä äänenkäyttö julkisilla paikoilla tuntuu olevan aina vaan yleisempää. Hiljaa oleminen kirjastossakin taitaa olla nykyään lähinnä vanhanaikainen vitsi. Eikä kukaan enää edes ihmettele tai pahastu jos jonkun kännykkä soi kirkossa hautajaisten aikana. Nykyään leffaan menokin hieman arveluttaa kun täytyy pelätä että ne pahimmat kuulumisien vaihtajat tai muuten vaan hihittelijät osuvat johonkin lähipenkeille. Kyllä tekis mieli tuollasille karjasta että turvat tukkoon ääliöt. Ja eipä unohdeta niitä julkisilla paikoilla suureen ääneen puhelimeen kailottajia. Miksei enää osata olla missään hiljaa?

Toiseksi asiakaspalvelijoista.. Olen miettinyt tätä asiaa paljon varsinkin sen jälkeen kun itsekin aloitin asiakaspalveluduunit. Että miten oikeastaan on edes mahdollista, että asiakaspalveluhommissa on nyrpeää ja epämotivoitunutta porukkaa? Tiedän asiakaspalvelijoita joista tehdään säännöllisesti valituksia eikä siltikään lähde näiltä työpaikka alta. Mikä pomoja vaivaa, ovatko he jonkin sortin masokisteja vai?
Omasta kokemuksesta voin myös todeta, että tiedän kyllä, jotkut asiakkaat ovat todella hankalia ja ärsyttäviä. Asia on kuitenkin niin että kaikkia pitäisi kuitenkin tasapuolisesti palvella vaikka miten ketuttais. Jos tämä tuntuu ylivoimaselta niin kannattaa vaihtaa alaa. Itselle ei tulis mieleenkään olla hankalillekaan asiakkaille ilkeä tai jättää heitä palvelematta, pelkäisin saavani heti potkut. Miksiköhän siis jotkut eivät ilmeisesti tällaista pelkoa lainkaan tunne?

Liikenteessä törmää jatkuvasti epäkohtiin joista tekis mieli kirjottaa mut sit ne jutut tahtoo unohtua kun ei heti laita muistiin. Tässä nyt muutama näin äkkiseltään mieleen tullut pointti:

¤ Ryhmittyminen, kun on kaksi kaistaa
Etenkin epämääräisissä risteyksissä joissa mahtuu olemaan kaksi autoa vierekkäin mutta kukaan ei oikeastaan tunnu varmaksi tietävän onko siinä kaksi kaistaa vai ei. No joka tapauksessa, oikeaan reunaan ryhmittyneellä on kai tietääkseni etuajo-oikeus, tai siis jos on ylipäätään menossa suoraan, tulisi ryhmittyä oikealle. Mutta käytännössä on aivan yks ja sama kumpaan reunaan ryhmittyy; jos olet oikealla, takana tuleva koukkaa vierelle tyyliin jes pääsen vasemmalta ohi, ja jos olet vasemmalla niin.. oikealta kiilataan ohi. Hauskin temppu on jäädä sen verran keskelle, että kummallekaan puolelle ei mahdu, mutta silloinkin autonkeulat yrittävät kummallisesti kurkkia sieltä kulmien takaa ja puskea johonkin väliin. Pyrkyrit prkl.

Juttu jatkuu

Tiskin takana huomion keskipisteenä hääriessä ei voi olla pohtimatta mitä ihmiset mahtaa minusta ajatella. Jotkut katsoo hieman säälien ja yrittävät olla kauhean avuliaita. Jotkut kääntyvät suoraan vanhemman myyjän puoleen, mutta tämä lienee lähinnä ikäkysymys, onhan se vanhempi myyjä usein kokeneempi ja pätevämpi. Sitä minkä ikäiseksi minut sitten arvioidaan, on vaikea sanoa. Jotkut höppänät luulevat ensin lapseksi ja muodostuu kiusallisia tilanteita.

Sitä on jatkuvasti ehkä turhankin tietoinen omista maneereistaan ja mahdollisista virheistään. On jotenkin kiusallista kurkotella ja pinnistellä asiakkaan valvovan silmän alla. Kyllähän ne sen näkee ettei kaikki suju aivan yhtä kätsysti kuin normaalisti. Kyllähän ne näkee että mun on vaikeampi ylettyä, vaikeampi liikkua, vaikeampi nostella painavia juttuja. Kyllä ne näkee millaiset kädet mulla on. Kyllä he tajuavat, että joutuvat toisinaan ottamaan tavaroita hyllystä itse koska minä en ylety. Ei nää mitään salaisuuksia ole. Mutta mitä he siitä sitten ajattelevat? Vai ajattelevatko mitään? Onko läsnäoloni lohdullista vai ahdistavaa?

Juttu jatkuu

Kun on pienestä asti saanut kuulla lääkäreiltä miten sitten jossain vaiheessa elämää ne jalat alkaa lopullisesti reistaamaan ja kaipaamaan varaosia, sitä on alkanut pelkäämään. Vähänkin jos on jotain kummia oireita, eka ajatus on heti "onko tää sitä? nytkö se alkaa? nytkö se on loppu?" Ja seuraavat ajatukset jotain sellaista, että mitä jos se nyt alkaa enkä ole tajunnut ajoissa tehdä sitä ja tätä ja nauttia elämässä siitä ja tosta jne. Ja super ahdistus on taattu.

Juttu jatkuu

Miten se sanonta meneekään, apinan tuntee kaikki mutta apina ei tunne ketään? Mä olen just se apina. Tai tarkalleen ottaen tämän apinan tunnistaa kaikki mutta tällä on vaikeuksia tunnistaa muita. Senhän siitä tietysti saa, kun on taipumus aina tutustua uusiin ihmisiin joka puolella, mutta edes mun muistilla ei voi ainakaan kaikkien nimet jäädä mieleen.

Juttu jatkuu

Kuukautisten ensimmäinen päivä, ja olo sen mukainen. Kävin pikaisesti tässä illalla kaupassa hakemassa pientä "ensiapua" eli siteitä, siideriä ja suklaajäätelöä (oho siinähän on niinku kolme ässää, heh). Niin, kaivettuani ensin auton esiin lumikinoksesta. Mikäs tää ihme talven hyökkäys nyt on olevinaan? Kattelin koko päivän ikkunasta, että tonne en oo kyllä menossa. Onneks nyt illalla oli jo lumisade lakannut, jäljellä tosin vielä kylmä puuskainen tuuli joka pöllyttää sitä pahuksen lunta ympäriinsä.

Juttu jatkuu

Olin tossa yks päivä pitämässä palaveria opinnäytetyöohjaajani kanssa. Hän on sellainen hyvin vahvasti visuaalisuuden analysointiin uppoutunut persoona, jonka ajatuksenjuoksussa en tahdo aina oikein pysyä mukana. Ja sama pätee oikeastaan muihinkin opettajiin, kaikki tuntuvat olevan jotenkin hullun intensiivisesti kiinni omassa erikoisalassaan ja liitelevät jossain omissa sfääreissään. No anyway, opinnäytesuunnitelma kyllä selkeni huomattavasti mutta muutamat ohimennen käsitellyt asiat saivat mun pään - ja maailmankuvan - vaan enemmän sekaisin.

Juttu jatkuu

Tässä vielä hieman tarkempaa selostusta viime perjantain Ari Koivusen keikasta. Tsekkaa myös juttu mission puolella.

Tein siis Arille lahjaksi ketjukoristeen ja kysyin josko joku baarin henkilökunnasta voisi toimittaa sen Arille. Yksi poke lähti sitä sitten viemään ja tuli hetken päästä kertomaan, että voisin mennä takahuoneeseen tapaamaan Aria. No ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Takahuone oli pieni ja täynnä Arin mustapukeisia bändinjäseniä. Eipä siinä oikein tiennyt mitä olis sanonut, tuntui ettei saanut sanottua mitään järkevää. Pojat keräilivät voimia alaikäisille heitetyn alkuillan keikan jäljiltä ja odottelivat malttamattomana sapuskaa. Olin ottanut levynkansivihon mukaan nimmarin toivossa, enkä siis turhaan. Valokuvankin tajusin sentään "todisteeksi" pyytää, heh. Lisäksi sain keltaisen plektran, josta tulee epäilemättä kaulakoru.

Juttu jatkuu

Naisten iskeminen (baarissa) on kyllä sitten hankalaa hommaa. Persoonallisen aloitusrepliikin keksiminen tuntuu olevan haastavinta (yleensä se perinteinen "mitäs tytöt" tms.) mutta harvemmin jutut ovat kovin vakuuttavia sen jälkeenkään. Tässä muutamia esimerkkejä siitä, millä ei ainakaan meikäläiseen tehdä vaikutusta:

Juttu jatkuu

Jostain kumman syystä mulle käy usein niin, että juuri kun olen lähdössä autolla (vino tms.)parkista, päättää joku käväsen-vaan-äkkiä-kioskilla -sankari pysäyttää autonsa väliaikasesti autoni taakse (tai joskus viereen). Olen jo pari kertaa joutunut poistumaan parkkiruudusta hieman laitonta kautta kun olen kyllästynyt odottelemaan.

Juttu jatkuu

Olen taas vaihteeksi erittäin kyllästynyt ihmisten negatiivisuuteen. Tuntuu, että ihmiset ei osaa iloita yhtään mistään. Tiedän toki, etten itsekään useimmiten ole mikään varsinainen optimismin perikuva mutta lupaan parantaa tapani viimeistään silloin kun muutkin lupaavat tehdä saman! Tai sovitaanko että jos nyt yritän olla iloisempi niin te muutkin yritätte perässä? Tai jotain..

Juttu jatkuu