Desthea.com-

Suomen paras muotiblogi -kilpakin sitten ratkesi (onnea vaan kärkipäähän sijoittuneille!) ja sen myötä on taas yhä enemmän tullut pohdiskeltua menestyvän muotiblogin aineksia. Tiettyä selkeää kaavaahan siinä on nähtävissä (liittyen myös muotiblogimuottiin josta olen aiemmin kirjoittanut); suosituimmat muotibloggaajat taitavat poikkeuksetta olla viehättäviä, hyväkroppaisia ja ihanahiuksisia neitosia, jotka omistavat kymmeniä kenkäpareja, tekevät mielenkiintoisia ulkomaanreissuja ja joiden päällä kaikki näyttää mystisesti hyvältä. He käyvät vaatekaupoilla lähes päivittäin ja heillä on myös varaa ostaa uusia vaatteita useita kappaleita viikossa. Mikä takaakin menestyksekkään blogisisällön sillä tiukimmallakin inspiraation puutteen hetkellä; vaikkei muuta keksisi niin aina voi esitellä uudet hankinnat ja lukijat ovat tyytyväisiä (plus kipittävät kauppaan ostamaan itselleen samat vermeet). Aikaa, energiaa ja rahaa riittää. Sanotaan että heidän elämänsä on täydellistä.

Jatkoa:

Heikoimmilla hetkillä sitä meinaa vähän uskonpuute iskeä. Miettii että onkohan tässä nyt oikeen mitään järkeä ja mitähän ne ihmiset ajatteleekin ja ja.. Että olenpas tosi uskottava muotibloggaaja nivelrikkoineni ja tukikenkineni. Syön makaronia ja ostan kaikki vaatteet kirpparilta. Haaveilen että pääsis edes päiväksi Tukholmaan mutta siihenkään ei ole varaa. Edes muodikkaat kamppeet ei näytä mun päällä hyvältä, tai ainakaan siltä miltä niiden kuuluis näyttää. Plääh. Tukkakin sellanen lättänä jolle ei jaksa tehdä mitään ja meikkaustaidoissakin olen hakoteillä. Varsinainen sankari.

Tässä kohtaa voisi kyllä sille perisuomalaisen kateuden pikku äänelle jossain mahan sisässä (ja itsesäälille myös) ärjäistä, että mitäs **ttua sitten. Eikös yhtä hyvin voi kirjoittaa myös vähemmän menestyvää blogia, jos vaan itse on tyytyväinen? Ne lukee jotka tykkää ja sillä sipuli? Miksi sitä päästää sen sosiaalisen paineen niskan päälle ja unohtaa kokonaan tämän touhun perimmäisen merkityksen? Miksi sitä yrittää lähteä vahingossa mukaan johonkin menestykseen tähtäävään oravanpyörään? Elämän suuria kysymyksiä taas kerran..

Kun kuitenkin tietää varsin hyvin, ettei oikeasti edes kaipaa mitään enempää. Ajatus siitä, että itsellä olisi jokin koko valtakunnan kattava teini-ikäinen fanijoukko, on varsin kammottava. Ajatus siitä, että joku kävisi tarkoituksella ostamassa samanlaisia vaatteita kuin minä, on vielä hirveämpi. Onneks kirpparivaatteet on varsin uniikkeja. Minun tyyli. Eikä kenenkään muun, hähä. Vielä jos otetaan huomioon se tosiseikka, että mulla ainakin menisi oikeesti ikä ja terveys jos pitäisi vastailla johonkin satoihin kommentteihin (MITEN ihmeessä jotkut pystyy siihen..??), niin oikeestaan voisikin sitten jo lopettaa ruikuttamisen ja siirtyä olemaan tyytyväinen tilanteeseen..

Välillä vaan iskee myös sellanen "muotiähky". Varsinkin joskus catwalk-kuvia selaillessa ja laihanluikkuja pelottavan näköiseksi meikattuja malleja katsellessa. Tulee sellanen olo että ääh ei jaksa nyt tätä pinnallista, ylikaupallista ja kulutushysteriaa lietsovaa p**kaa. Enkä mä jaksa selailla mitään hooämmän nettikauppaa, ei siellä oo koskaan mitään mistä tykkäisin. Eikä niitä Asoksen herutusposeja ja blingbling-vaatteitakaan jaksa kovin usein katella. Joten suokaahan anteeksi jos sisältö ei aina ole niin kovin haifäshööniä. Vaikka olenkin vaatetusalan ihminen, taidan olla esim. suosituimpiin muotibloggaajiin verrattuna auttamattoman pihalla runway-muodista. Mutta hyvä että ne muut kirjoittaa siitä, sieltä voin sit itekin käydä lunttaamassa, hihi. En ole vielä syksyn muotiinkaan pahemmin ehtinyt perehtyä. Mutta on kai sitä syksyä tässä vielä jäljellä...

PS. Kerron teille salaisuuden; kukaan ei ole täydellinen. No joo, aika köyhä veto. Mut oli ihan pakko kuitenkin. Ja älkäähän nyt sitten ottako kaikkea kirjoittamaani turhan vakavasti..

Nyt soi: Comiccon - Luvstruck